Suunnittelen syksyn ison koulutussarjan sisältöä ja aineistoa. 1980-luvun lopussa opin tekemään opetussuunnitelmat Yrjö Engeströmin opettamalla tavalla ja siinä olen pysynyt. Tarkka opetussuunnitelma on minulle tarpeen, se auttaa pysymään fokuksessa. Opetusaineiston tekeminen on muuttunut vuosien saatossa paljon. Ensin alkuu tein aineistoja, joissa oli kerrottu suunnilleen kaikki, mitä asiasta tiedän. Nykyisin oppilaat tekevät osan aineistosta ja minunkin tekemäni on enemmänkin oivallusta auttavia kysymyksiä ja asioiden suhteita valottavia kuvia. Aika on muuttunut ja minä olen oppinut. Niin kai tämä on tulkittava.

Ensimmäiset päivät opeopinnoissa olivat yllättävän antoisat. Olennaisinta minulle oli pohdiskelu siitä, olenko oikeastaan opettaja vai jotain aivan muuta. Mitkä asiat tekevät minun päteväksi työhöni - onko se opetussisällön hyvä tuntemus ja pitkä kokemus töissä, joita opetan. Vai onko kysymys enemmänkin taidosta yhdistää osallistujien osaamista, ohjata heidän oppimistaan ja siten - niin- opettaa. Olen aina määritellyt itseni substanssialueen kautta. Olen ajatellut olevani hyvä valmentaja, koska tunnen asiat niin hyvin, että osaan konkretisoida ja toisaalta myös abstrahoida niitä. Mutta entäs jos pitäisikin valmentamisen lisäksi ihan rohkeasti sanoa opettavansa. Opettamiseen liittyy minun ikäsilläni edelleen mielikuva palkitsevasta ja rankaisevasta osaamisen arvioijasta, joka lisäksi näyttäytyi lähes kaikkitietävänä henkilönä. Se on tietysti vanhentunut ja väärä mielikuva. Mutta mitä on nykyaikainen opettajuus? Onko se lähempänä sitä, mitä johtamisessa kutsutaan valmentamiseksi? Entä fasilitoinnin ja coachauksen taidot, joissa olen määrätietoisesti pyrkinyt kehittymään?  Miten ne istuvat opettamisen määrittelyyn? Vastauksia ei vielä kirkastunut, ehkä hyvä niin. Matkani opeopinnoissa varmasti haastaa pohtimaan kysymystä omasta ammatti-identiteetistä monesta näkökulmasta. Hauska nähdä, mihin tämä johtaa.